Miten jotain niin jumalaista kuin The Divine Comedy voi olla olemassa? Alun perin muistan, että olen pitänyt Divine Comedyn musiikkia hieman vaikeasti avautuvana ja ehkä jopa raskaana kuunneltavana, mutta nyt ymmärrän paremmin huumoria niin lyriikoissa kuin itse musiikissakin. Sain eilen käsiini Divine Comedyn vuoden 2006 levyn Victory for the Comic Muse ja olen kuunnellut sen kohta 15 kertaa läpi. Miten en ole löytänyt tätä aikaisemmin? Erityishuomion ansaitsee kakkosraita Mother Dear, jonka kitaratausta on varmasti täsmälleen sama kuin omissa 80-luvulta peräisin olevissa kaksitasoisissa sähköuruissani, jos laittoi countrybiitin päälle sellaisen lisäkitarataustan.

Lisäksi ei voi kuin ihmetellä, miten Neil Hannon kuulostaa flunssaisenakin näin hyvältä, itse kun olen menettänyt ääneni taas kerran flunssan seurauksena. Tasan ei käy onnen lahjat. Ehkä siksi minä teenkin kotona gradua ihan muusta aiheesta ja levyt tekee sitten joku muu. Hyväksyn osani, kun en muutakaan voi, mutta ehkä tässä on se syy, miksi aggressiivinen viestintä ja interpersonaalisten suhteiden konfliktitilanteet kiinnostavat minua. Tai ehkä joku psykoanalyytikko löytäisi taustalta massiivisen turhautumisen siihen, että en ole niin ihana ja taitava kuin Neil Hannon.

Neil Hannon on oikeastaan täydellinen ihailun kohde naiselle, joka rakastaa musiikkia (eikä pelkää ostaa sitä vähillä rahoillaan). Ensinnäkin, musiikki on omaleimaista, liikauttavaa, suureellista, paikoin melodramaattistakin ja toisinaan humoristista. Toiseksi, kuten rocktutkijat ovat tuoneet esiin, tyttöjen osallistumistapa rockiin on fanius. Faniuteen kuuluu muutakin kuin musiikista nauttiminen. Siihen kuuluu myös se, että lähestulkoon kolmekymmentävuotiaalla naisella on Neil Hannonin kuva tietokoneensa näytön taustakuvana. Samainen nainen tosin perustelee kuvan käyttöä sillä, että eron jälkeen on ollut hyvä muistuttaa itselleen, että tuollaisiakin miehiä on maailmassa. Ehkä sillä tavalla muutaman humalaista puhelua jäi soittamatta ja mikä ilo onkaan avata tietokoneensa kun saa nähdä Neil Hannonin ennen mihinkään toimeen ryhtymistä! Niin siis itsehän en tietenkään missään nimessä tuo kuvailemani nainen ole.

Joka tapauksessa, Divine Comedyssa olen selvästi löytänyt suuren rakkauden, jossa kaikki on kohdallaan. Ja ihan oikeasti, kyllä ne musiikilliset ansiot nousevat kirkkaasti esiin Neilin kauniiden kasvojen takaa. Ja niin pakahtuva sydämeni huutaa universumille: minä rakastan Neil Hannonia, koska hän toi minulle Divine Comedyn.