Helsingin nokkelin etsivä, Komisario Palmu, ja rikkaan leskirouvan kinkkinen murhatapaus.

Kerrostalon rappukäytävässä leijuu ikävä kaasunhaju, joka kantautuu vanhan rouva Skrofin asunnosta. Talonmiehen avatessa oven vastassa on järkyttävä näky; kaasuhana on väännetty auki, ja rouva Skrof ja hänen koiransa makaavat kuolleina.

Paikalle kutsutaan voittamattomana rikostenselvittäjänä tunnettu komisario Palmu. Tapaus vaikuttaa ensi näkemältä itsemurhalta, mutta Palmu näkee pidemmälle, ja hän käynnistää murhatutkimukset. Epäilyksen alle joutuu monenkirjava joukko rouva Skrofin tuttavia ja sukulaisia tytärpuolesta sukulaispoika Lankelaan. Yhdessä nuoren apurinsa kanssa komisario Palmu tutkii, haastattelee epäiltyjä ja tekee johtopäätöksiä.

/>Kuka murhasi rouva Skrofin? esitteli ensi kerran ärhäkän, mutta toisinaan lempeänkin puolensa näyttävän komisario Palmun, ja teki hänestä maamme rikoskirjallisuuden legendaarisimman poliisiherran. Letkeää kerrontaa maustaa kiehtovan todenmukainen Helsinki-kuvaus.
Ensinnäkin paljastus: olen aivan mieletön komisario Palmu-fani ja ensimmäinen Palmu-elokuva, jonka näin oli “Kaasua komisario Palmu”, joka perustuu tähän Waltarin “Kuka murhasi rouva Skrofin”-kirjaan. Matti Kassilan ohjaama kotimaisen elokuvan klassikko pesee mennen tullen ja vielä palatessa uudemmat (sala)poliisielokuvat. Jos ette ole sitä vielä nähneet, tehkää palvelus itsellenne ja katsokaa (silläkin uhalla, että vihaatte kotimaisia elokuvia)!

Elokuvasta johtuen koko ajan, kun kertojana toiminut lain ylioppilas Virta oli äänessä, pääni sisällä kaikui Matti Raninin soinnukas ääni, joka näyttelee ko. hahmoa kaikissa Palmu-elokuvissa ja toimii myös kertojan roolissa, vaikka kertojaa ei juurikaan käytetä. Samoin joka kerta, kun kirjassa esiintyi hivenen alkoholiin menevä taiteilija Kuurna mielessä on roolia elokuvassa loistavasti esittävä Pentti Siimes (joka muuten esiintyy jokaisessa Palmu-elokuvassa lukuun ottamatta Vodkaa, komisario Palmu-elokuvaa, jota en itse niputa samaan sarjaan kolmen Waltarin kirjaan perustuvan elokuvan kanssa, sillä sitä ei ole Waltari käsikirjoittanut, vaan antoi vain luvan hahmojen käyttämiseen).

Kirja alkaa rappukäytävästä, jossa pohditaan aamutuimaan ikävän, tukahduttavan kaasunhajun lähdettä, joka paljastuu sitten rouva Skrofin asunnoksi, jossa kuolleena makaavat sekä hän että hänen ihmisvihaajana tunnettu Paroni-koiransa. Kun ruumiita tarkemmin tutkitaan Palmu yhden tunnetuimmista kommenteistaan toteamalla, että “jokainen murhaaja tekee virheen - tämä teki niitä kaksi”. Koira nimittäin oli sängyn päädyssä ja niska taitettuna poikki.

Tästä alkavat tapahtumat, jotka johtavat lopulta murhaajan paljastumiseen. Kirjan loppu poikkeaa hivenen elokuvan kuuluisasta lopusta, josta on useamman kerran ollut tietokilpailussa kysymys (millä asialla/esineellä murhaaja paljasti itsensä?) ja olin ensin hivenen pettynyt, sillä elokuvassa loppupaljastus on niin äärettömän nerokas.

Kirjassa loppu on huomattavasti herkempi ja surumielisempi kuin elokuvassa, jossa murhaaja on kukkomainen ja ylimielinen poliisia kohtaan, kunnes tekee kolmannen virheensä paljastaen itsensä (todistaen samalla vahingonilon olevan aina se paras ilo), mutta kirjassa murhaaja on suorastaan surullinen. Molemmat loput toimivat, mutta elokuvaan tehty loppu iski kovempaa kuin tämä, osittain tosin siksi, että näin sen aiemmin ja loin ennakkokäsitykseni koko hahmosta sen perusteella.

“Kuka murhasi rouva Skrofin?” luin alle vuorokaudessa, sen teksti on nopealukuista ja kirja kiinnosti valtavasti, joten jaksoin lukea sitä ensimmäisenä iltana lähes loppuun saakka ja pienen loppuosan sitten seuraavana aamuna. Kirja ei ole myöskään erityisen pitkä alle 200 sivuisena, eikä tarinaa ole (tarpeettomasti) venytetty pidemmäksi, sillä usein paras juoni on tarpeeksi simppeli, olematta liian monimutkainen ja monia käänteitä sisältävä, vaikka monimutkainen juoni ollessaan johdonmukainen on toki osuva. Mutta liian monimutkaisen kanssa on huomattavasti helpompi kompastua kuin vähän yksinkertaisemman.

Lähetin muuten innoissani viestiä sinä aamuna, jolloin luin sen loppuun, ennen seitsemää Mikolle, kun “Kuka murhasi rouva Skrofin”-kirja paljasti mistä Viikatteen “Hiljaisten seiväshyppääjien kerho”-biisin nimi on niin tuttu ja riemu repesi, kun ilmeni, että tämäkin on lainattu Palmu-tarinoista. Varatuomari Lanne kuului herraseuraan nimeltä “Hiljaisten seiväshyppääjäin kerho”, jolla ei luonnollisestikaan ole juuri mitään tekemistä  varsinaisen seiväshyppäämisen kanssa ;)

Mutta vielä suurempi “Palmu-viittaus, joka on allekirjoittaneen silmiin tarttunut on “Korutonta”-videossa, jossa isokokoinen, sikaria poltteleva viiksekäs komisario viittaa päivänselvästi Joel Rinteen näyttelemään Palmuun ja koko video vilisee viittauksia “Komisario Palmun erehdys”-elokuvaan (alkaen myrkyllä jatketuista alkoholijuomista päätyen kuolleesta kissasta - jonka tosin tunnistaa vain lakanan peittämästä mytystä ja maitolautasesta mytyn vieressä - väärään epäilyyn).